Kuudes kuukausi leikkauksesta käynnistyi, kun olin työmatkalla Meksikossa. Olin niin iloinen, että pääsin lähtemään tälle kolmen viikon Amerikan-kierrokselle, koska juuri ennen matkaani jalka oli kipeytynyt liiallisesta kävelystä ja jouduin itse asiassa siirtämään lähtöäni melkein viikolla eteenpäin. Lähdin Atlantin ylitykselle kyynärsauvoihin tukeutuen. Otin tosissani päivittäisen, fysioterapeutin asettaman askelrajoituksen, joka oli aluksi 4600 askelta. Nostin sitä viikottain 10-15%, ja tälla tavalla kivut pysyivät aisoissa. Matkan jatkuessa en enää tarvinnut kyynärsauvoja, mutta olihan niistä lentokentillä apua, koska pääsin ”vammaisena” sujuvasti jonojen ohi. Silloin aina käytin niitä, jo ihan näönkin vuoksi.
Tärkein asia kuudennen kuukauden aikana oli se, että pääsin eroon myös viimeisestä vahvasta kipulääkkeestä eli nortriptyliinistä (Noritren). Lääkkeen alasajo vei todella pitkään, koska se piti tehdä niin hitaasti. Tätä ennen olin jo lopettanut gabapentiinin (Pregabalin). Noritrenin lopettaminen oli hankalaa. Annokseni oli 30 mg päivässä ja lääkärin kehotuksesta laskin annosta 10 mg viikossa. Siitä tulikin sitten kaikenlaisia oireita – vatsakipua, pääkipua, mielialan heittelyä. Positiivista oli lopulta saada itseni takaisin – ”tällainenhan minä olen oikeasti enkä mikään pää painuksissa kulkeva itkeskelijä”. Positiivista oli myös se, etteivät kivut yltyneet uudestaan. Välillä kyllä tunsin vanhaa poltetta jalkaterässä, mutta polte poistui aina saman päivän aikana.
Edellisessä artikkelissani mainitsin, miten alkoholi ei maistunut ollenkaan viiden kuukauden kipulääketsunamin aikana – se vain väsytti, niin ei sitten huvittanut ottaa ollenkaan. Eikä tilanne ole kovin paljoa muuttunut vieläkään, kun viimeisestä Noritren-pilleristä on kulunut jo lähes neljä viikkoa. Ehkä aivokemialla ja reseptoreilla, tai mitä niitä nyt onkaan, menee aikaa asettua takaisin tuttuihin uomiinsa. Saas kattoo kuin käy. Jos tarvitsen kipulääkettä, otan tarvittaessa vielä 600 mg Buranaa.
Leikkauksesta on aivan juuri kuusi kuukautta. Pystyn jo kävelemään jopa yli 10000 askelta päivässä. Fysioterapeutin mukaan toipumiseni on nyt edennyt nopeammin kuin yleensä. Pääsen nousemaan leikatun jalan päkiälle, kun kevennän kuormitusta pitämällä toisen jalan koukussa sängyn reunalla. Uskon, että matkani aikana hotellien uima-altailla (jos sellainen sattui löytymään) tekemäni jumpat auttoivat jalkaa paranemaan. Fysioterapeutti kehotti tosin olemaan tekemättä jumppaa matkan aikana, koska kävelyä tulisi jo niin paljon. Allasjumppaa kuitenkin tein, se vähensi myös turvotusta, jota vielä oli. Uskon, että leikkaus onnistui teknisesti erinomaisesti, olinhan valinnut niin taitavan kirurgin kuin osasin. Varjopuolena laajimmassa mahdollisessa lattajalkaleikkauksessa oli minun tapauksessani pitkittynyt leikkauksen jälkeinen kipu. Onneksi selvisin siitäkin lopulta kipulääkärin avulla. Ja jalkaterän värikin on jo melkein normaali.
Kotona kävelen jo mielelläni paljain jaloin, kun ensimmäisinä kuukausina oli pakko olla Crocsit. Ainut häiritsevä seikka on kantapää, joka vieläkin tuntuu ontolta tai ei ainakaan tunnu omalta. Kantapään kosketus patjalle tuntuu ikävältä edelleen. Siksi sidon nilkan ympärille ideaalisiteen aina ennen nukkumaanmenoa.
Kuntoutumisen ihana puoli on se, että saa elämäänsä takaisin vanhoja kivoja asioita. Viime viikolla fysioterapeutti antoi luvan kokeilla golfia ja niinpä olin eilen sisähallissa kokeilemassa, miltä swingi tuntuu. Ja ai että se oli kivaa. Odotan kesää jo innolla!
Vastaa