Avainsana: leikkauksen jälkeinen kipu

  • 6. kuukausi

    6. kuukausi

    Kuudes kuukausi leikkauksesta käynnistyi, kun olin työmatkalla Meksikossa. Olin niin iloinen, että pääsin lähtemään tälle kolmen viikon Amerikan-kierrokselle, koska juuri ennen matkaani jalka oli kipeytynyt liiallisesta kävelystä ja jouduin itse asiassa siirtämään lähtöäni melkein viikolla eteenpäin. Lähdin Atlantin ylitykselle kyynärsauvoihin tukeutuen. Otin tosissani päivittäisen, fysioterapeutin asettaman askelrajoituksen, joka oli aluksi 4600 askelta. Nostin sitä viikottain 10-15%, ja tälla tavalla kivut pysyivät aisoissa. Matkan jatkuessa en enää tarvinnut kyynärsauvoja, mutta olihan niistä lentokentillä apua, koska pääsin ”vammaisena” sujuvasti jonojen ohi. Silloin aina käytin niitä, jo ihan näönkin vuoksi.

    Tärkein asia kuudennen kuukauden aikana oli se, että pääsin eroon myös viimeisestä vahvasta kipulääkkeestä eli nortriptyliinistä (Noritren). Lääkkeen alasajo vei todella pitkään, koska se piti tehdä niin hitaasti. Tätä ennen olin jo lopettanut gabapentiinin (Pregabalin). Noritrenin lopettaminen oli hankalaa. Annokseni oli 30 mg päivässä ja lääkärin kehotuksesta laskin annosta 10 mg viikossa. Siitä tulikin sitten kaikenlaisia oireita – vatsakipua, pääkipua, mielialan heittelyä. Positiivista oli lopulta saada itseni takaisin – ”tällainenhan minä olen oikeasti enkä mikään pää painuksissa kulkeva itkeskelijä”. Positiivista oli myös se, etteivät kivut yltyneet uudestaan. Välillä kyllä tunsin vanhaa poltetta jalkaterässä, mutta polte poistui aina saman päivän aikana.

    Edellisessä artikkelissani mainitsin, miten alkoholi ei maistunut ollenkaan viiden kuukauden kipulääketsunamin aikana – se vain väsytti, niin ei sitten huvittanut ottaa ollenkaan. Eikä tilanne ole kovin paljoa muuttunut vieläkään, kun viimeisestä Noritren-pilleristä on kulunut jo lähes neljä viikkoa. Ehkä aivokemialla ja reseptoreilla, tai mitä niitä nyt onkaan, menee aikaa asettua takaisin tuttuihin uomiinsa. Saas kattoo kuin käy. Jos tarvitsen kipulääkettä, otan tarvittaessa vielä 600 mg Buranaa.

    Leikkauksesta on aivan juuri kuusi kuukautta. Pystyn jo kävelemään jopa yli 10000 askelta päivässä. Fysioterapeutin mukaan toipumiseni on nyt edennyt nopeammin kuin yleensä. Pääsen nousemaan leikatun jalan päkiälle, kun kevennän kuormitusta pitämällä toisen jalan koukussa sängyn reunalla. Uskon, että matkani aikana hotellien uima-altailla (jos sellainen sattui löytymään) tekemäni jumpat auttoivat jalkaa paranemaan. Fysioterapeutti kehotti tosin olemaan tekemättä jumppaa matkan aikana, koska kävelyä tulisi jo niin paljon. Allasjumppaa kuitenkin tein, se vähensi myös turvotusta, jota vielä oli. Uskon, että leikkaus onnistui teknisesti erinomaisesti, olinhan valinnut niin taitavan kirurgin kuin osasin. Varjopuolena laajimmassa mahdollisessa lattajalkaleikkauksessa oli minun tapauksessani pitkittynyt leikkauksen jälkeinen kipu. Onneksi selvisin siitäkin lopulta kipulääkärin avulla. Ja jalkaterän värikin on jo melkein normaali.

    Kotona kävelen jo mielelläni paljain jaloin, kun ensimmäisinä kuukausina oli pakko olla Crocsit. Ainut häiritsevä seikka on kantapää, joka vieläkin tuntuu ontolta tai ei ainakaan tunnu omalta. Kantapään kosketus patjalle tuntuu ikävältä edelleen. Siksi sidon nilkan ympärille ideaalisiteen aina ennen nukkumaanmenoa.

    Kuntoutumisen ihana puoli on se, että saa elämäänsä takaisin vanhoja kivoja asioita. Viime viikolla fysioterapeutti antoi luvan kokeilla golfia ja niinpä olin eilen sisähallissa kokeilemassa, miltä swingi tuntuu. Ja ai että se oli kivaa. Odotan kesää jo innolla!

  • Seitsemäs viikko

    Seitsemäs viikko

    Valtava helpotuksen tunne valtasi minut, kun kipulääkäri soitti seitsemännen viikon ensimmäisenä päivänä. Olin odottanut hänen soittoaan kokonaisen viikon. Tuossa vaiheessa olin jo todella uupunut, ja olin ortopedin pyynnöstä huolimatta ollut suoraan sähköpostitse yhteydessä tähän kipulääkäriin. En halunnut enää vain odottaa. Epätietoisena siitä, vastaako kipulääkäri sähköpostiini tai saanko muuten apua ortopedilta, olin varannut varmuuden vuoksi ajan myös toisen lääkärikeskuksen kipulääkärille. En onneksi tarvinnut tätä aikaa, koska kipulääkäri sanoi puhelimessa hyvinkin nopeasti, että sinun kipukäyräsi kulkee päivän mittaan ylös-alas eikä se ole optimaalista (ks. yo kuva, jossa eri värit kuvaavat jalkaterän eri alueita ja kivun asteikko on 1-10, jossa 1 kuvaa erittäin lievää kipua ja 10 sietämätöntä kipua). Tramal helpotti kipua muutamaksi tunniksi, mutta kipu paheni, kun lääkkeen vaikutus loppui. Hän jatkoi, että tarvitset paremmat kipulääkkeet. Niinpä sovimme, että rupean ottamaan jo edellisenä päivänä ortopedilta saamani, kipukynnystä nostavan lääkkeen, Noritrenin, lisäksi pitkävaikutteista, vahvaa opiaattia, Targiniq 10/5 mg. Ja tietysti lisäksi Burana ja Panadol/Panacod. Lisäsin vielä itse kalsiumin ja D-vitamiinin joukkoon. Ja jatkoin kipupäiväkirjan pitämistä (ks. ao kuva).

    Kipukirjauksia ajalta, jolloin olin jo ruvennut ottamaan vahvempia, kipuläälärin määräämiä lääkkeitä (23.10. eteenpäin)

    Targiniq alkoi kunnolla vaikuttaa vasta kolmen päivän jälkeen. Aloin nukkua paremmin ja aamupäivät muuttuivat kivuttomiksi. Targiniq teki minusta entistäkin herkemmän. Itkin sitä, miksi en saanut tällaista apua heti kolmannella viikolla leikkauksesta. Ja aloin miettiä, miten moni kärsii tälläkin hetkellä kivuista, joita voisi hoitaa. Ortopedini vastaus siitä, ettei hän halua määrätä minulle kovempia kipulääkkeitä, vahvoja opiaatteja, koska niihin jää helposti koukkuun, kuulosti kummalliselta. Miksi näitä lääkkeitä on olemassa, jos niitä ei voi käyttää kovaan kipuun?

    Pohdin myös sitä, miten moni kipupotilas ei jaksa tai pysty yksin taistelemaan tarvittavasta kivunlievityksestä. Minunkin kipuani lievitettiin liian vähän, liian pitkään. Tehokas ja välitön kivunlievitys estää parhaiten kipua kroonistumasta. Potilaan on vaikea taistella sen puolesta ollessaan itse uupunut ja epätoivoinen. Jokaisella pitäisi olla oma tukihenkilö, joka alkaa konkreettisesti auttaa, mikäli potilas ei saa tarvittavaa apua. Minunkin mieheni olisi voinut soittaa ortopedilleni ja kertoa, miten vaikea tilanteeni todella oli. Meille kummallekaan ei vaan tullut mieleen, että hän voisi ottaa ohjat käsiinsä. Olinhan tottunut hoitamaan itse omat asiani. Jälkikäteen ajateltuna, se olisi todennäköisesti nopeuttanut avunsaantiani, koska en jaksanut yksin todistella ortopedille kipujani tarpeeksi painokkaasti. Ja lääkäreissäkin on eroja – osa oikeasti kuuntele, osa ei.

    Ehkä tällaisiin laajoihin leikkauksiin voisi liittää automaattisesti kipulääkärin yhteydenoton esim kolmen-neljän viikon jälkeen leikkauksesta? Tai kipukyselyn, jonka tulos tarvittaessa käynnistäisi kipulääkärin yhteydenoton? Minulle lähetettiin kyselyitä leikkauksen jälkeen, mutta kivusta ei kyselty enää kolmannella viikolla. Kahdella ensimmäisellä viikolla kipuni olivat vielä normaaleja leikkauksen jälkeisiä kipuja, joita olin kokenut monta kertaa aiemmin. Kun kivut pitkittyvät, kyselyjä ei enää tullut. Kovan, pitkittyneen kivun kokeneena ymmärrän, miten kipu invalidisoi ja heikentää rajusti elämänlaatua. 

    Tein fyssarin määräämiä, uusia harjoitteita aamupäivisin, iltapäivällä kivut estivät treenaamisen. Leikatun jalan säären ympärysmitta oli 30 cm, joka oli vain 2,5 cm vähemmän kuin terveen jalan säären mitta.  Yllättävän vähän sääri kutistui kuuden viikon aikana. Ehkä se johtui siitä, että olin noudattanut säännöllisen epäsäännöllisesti sairaalasta saamiani jalannosto-ohjeita kolmannesta viikosta lähtien. 

  • Viides viikko

    Viides viikko

    Yritin keskittyä muihin asioihin, jotten keskittyisi pelkästään kipuun. Siksi rupesin kirjoittamaan tätä blogiakin. Sitä aloittaessani en tosin tiennyt, että koko sairauslomani pyörisi näin vahvasti kivun ympärillä. Kehitin uuden rutiinin: aloin ratkoa Helsingin Sanomien Sanajuurta ja Miniristikkoa joka ilta ennen nukkumaanmenoa. 

    Kipuilu valitettavasti jatkuu. Koko toipilasaikani on ollut kivulias. Ensimmäiset 1,5 viikkoa olivat näin jälkikäteen arvioituna helpoimmat. Ehkä ensimmäiset kuusi päivää käytössä ollut pitkävaikutteinen opioidi auttoi silloin. Olen koostanut kipuoireiluni ensimmäiseltä viideltä viikolta ao. taulukkoon

    1. VkoNormaali kipuTarganic, Panacod, Burana
    2. VkoKosketusherkkyysYritin pitää kipsiä niin, ettei se osu herkille alueille. Panacod, Burana. Ompeleiden poisto 2. Vkoa leikkauksesta. Siistit haavat.
    3. VkoUusi polttava, puristava, viiltävä kipuSain Tramal-reseptin, koska Panacod ei auttanut. Lisäksi Burana. Sain uuden ortoosin, Walkerin, koska kipsisaapas painoi jalkaterää. Myös Walker painoi jalkaterää. Loppuviikosta Walkerin kova ulkosaapas pois yöksi, sidoin jalan ideaalisiteellä. Sain jääpakkaukset pehmeän sisäsaappaan sisään. Vaihdoin ne kerran yössä.
    4. VkoPolttava kipu jatkuuAlkuviikon ilman kovaa ulkosaapasta yöllä, mutta ortopedin kuultua asiasta, en enää ottanut ulkosaapasta pois. Kipu alkoi aaltoilla, mutta yöt tosi vaikeita. Tapasin ortopedin. Jalka näytti normaalilta. Tramal ja Burana, jotka eivät oikein auta.
    5. VkoPolttava kipu jatkuu. Alan olla todella uuvuksissa.Yritin vähentää Tramalia, koska lääkkeet loppumassa. Kokeilin taas Panacodia, ei auttanut. Vaadin apua ortopedilta. 5. viikon lopussa. Sain uuden Tramal-reseptin ja pystyin taas ottamaan lääkettä 3x päivässä. Röntgen-kuvien mukaan kipua ei selitä mikään rakenteellinen asia. Luutuminen edennyt hyvin.

    Tasan viisi viikkoa leikkauksesta lähetin ortopedille sähköpostin, jossa pyysin jälleen apua. Hän sanoi pyytävänsä leikkaukseni nukutuslääkäriä, joka on myös kipulääkäri, ottamaan minuun yhteyttä. Jäin odottamaan hänen yhteydenottoaan.

  • Neljäs viikko

    Neljäs viikko

    Neljäs viikko meni vielä kivun ehdoilla. Ukkovarpaan tyven polttava ja puristava kipu sai minut ottamaan yöllä Walkerin kovan ulkosaappaan pois jo kolmannen viikon puolivälissä ja vain sitomaan nilkan lähelle 90-asteen kulmaa ideaalisiteellä ja Walkerin sisäsaappaalla. En vain kyennyt sietämään kovaa kipua, joka ei talttunut edes Tramalilla. Sairaalasta saamassani kirjallisessa materiaalissa ei mainittu muuta kuin se, että jalkaa on pidettävä koholla mahdollsimman paljon ensimmäiset kaksi viikkoa.

    Kuudennen, ilman ulkosaapasta vietetyn yön jälkeen puhuin ortopedin kanssa puhelimessa. Kovan ulkosaappaan poisto yöksi oli virhe. Jos ortoosia ei pidä koko ajan kuutta viikkoa, vaarana on akillesjänteen jääminen liian tiukaksi ja silloin kuntoutuksesta tulee vaikeaa. Tästä pelästyneenä sovimme, että tapaan ortopedin seuraavan viikon maanantaina, jotta hän voi tarkistaa jalan tilanteen. Mietin, miten ihmeessä selviän kolmesta yöstä ennen tapaamistamme.

    Jalka melkein 90 asteen kulmassa Walkerin pehmeässä sisäsaappaassa

    Kun tilanne alkaa vaikuttaa täysin mahdottomalta, niin usein silloin tapahtuu käänne. Tämä pitää kokemukseni mukaan paikkansa muussakin elämässä. Jotta asiat voivat parantua, niiden pitää joskus muuttua ensin todella huonoiksi. Minulla käänne tapahtui ortopedin perjantaisen puhelun jälkeisenä viikonloppuna. Kipu alkoi ensin aaltoilla ja sitten sitä ei enää ollut aamupäivisin ollenkaan. Otin särkylääkkeitä (Tramal ja Burana) vasta iltapäivällä. Lisäksi huomasin, että kevyt hieronta ja kävely kyynärsauvoilla vähentävät kipua. Tämä liittynee verenkierron paranemiseen.

    En näin jälikäteen tiedä, miten selvisin öistä kovan ulkosaappaan kanssa. Jotenkin taistelin ne läpi hammasta purren. Ortopedi ei vaikuttanut suostuvaiselta määräämään Tramalia vahvempaa lääkettä. Minun pitää käsitellä tämä asia vielä hänen kanssaan jälkitarkastuksessa. Voiko olla niin, että Suomessa joutuu vuonna 2025 kärsimään tällaisista kivuista ilman kunnollista kivunlievitystä?

    Maanantain tapaamisessa ortopedin kanssa selvisi, että akillesjänteeni ei ole liian tiukka ja että kipuni johtuu minulle ominaisesta pehmytkudosrakenteesta. Joustavat nivelet ja tällainen pehmytkudos kuulemma kulkevat usein käsi kädessä. En ole koskaan (paitsi synnyttäessä) kokenut vastaavia kipuja. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu elää jatkuvien kipujen kanssa. Kipujen, joita kukaan ei näe ja jotka vain itse tuntee. Minullekin sanottiin, että yleensä jo kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen selviää pelkästään ibuprofeiinilla ja parasetamolilla. No, minä en selvinnyt.

    Minulle tehtiin useita toimenpiteitä leikkauksessa: kantapään osteotomia ja uuden TP-jänteen rakentaminen, nivelsiteiden kiristykset sekä TMT1-nivelen luudutus. Olisiko näistä osan voinut tehdä toisella kertaa, erillisessä leikkauksessa ja siten saada kevyemmän tuen öiksi? Minulla ei ole juurikaan kipua kantapäässä ja nilkassa. Ongelma on jalkapöydän metatarsaalinivelen luudutus. Olisiko pelkästään tälle luudutusleikkaukselle riittänyt öiksi kevyempi tuki? Ortopedin mukaan TMT1 jäykistetään latuskajalan leikkauksessa silloin, kun jalkaterä on liian löysä. Tehokkainta on tehdä kaikki nämä toimenpiteet samalla kertaa. Toipuminen on vaan silloin työläämpää.

    Ortopedi myös huomasi, että varaan jalalle enemmän kuin 20 kg (raajan paino) käyttäessäni kyynärsauvoja. En ollut yhtään huomannut tätä itse. Olen joutunut kolmesti aiemmin elämäni aikana käyttämään kyynärsauvoja ja vanhasta tottumuksesta käytin sauvoja samalla tavalla. Yritin kuitenkin ottaa neuvosta vaarin. Lyhensin askeltani ja siirsin terveen jalan vain leikatun jalan viereen. Myöhemmin katsoin ortopedin ehdottamaa videota oikeasta kävelytyylistä. Omasta mielestäni olin kyllä kävellyt ihan oikein. Videollakin terve jalka vietiin kyynärsauvojen ja leikatun jalan ohitse eteen. Juuri niin kuin minäkin tein, mutta ehkä liian vauhdikkaasti. Olin kuitenkin jo aiemmin kotona vaa’an kanssa kokeillut, miltä pelkkä raajan paino tuntuu. Kuuden viikon jälkiratkastuksessa todetaan kantapään luutumisaste ja silloin selvinnee, kuinka pahasti olen mokaillut kyynärsauvojen kanssa.