Valtava helpotuksen tunne valtasi minut, kun kipulääkäri soitti seitsemännen viikon ensimmäisenä päivänä. Olin odottanut hänen soittoaan kokonaisen viikon. Tuossa vaiheessa olin jo todella uupunut, ja olin ortopedin pyynnöstä huolimatta ollut suoraan sähköpostitse yhteydessä tähän kipulääkäriin. En halunnut enää vain odottaa. Epätietoisena siitä, vastaako kipulääkäri sähköpostiini tai saanko muuten apua ortopedilta, olin varannut varmuuden vuoksi ajan myös toisen lääkärikeskuksen kipulääkärille. En onneksi tarvinnut tätä aikaa, koska kipulääkäri sanoi puhelimessa hyvinkin nopeasti, että sinun kipukäyräsi kulkee päivän mittaan ylös-alas eikä se ole optimaalista (ks. yo kuva, jossa eri värit kuvaavat jalkaterän eri alueita ja kivun asteikko on 1-10, jossa 1 kuvaa erittäin lievää kipua ja 10 sietämätöntä kipua). Tramal helpotti kipua muutamaksi tunniksi, mutta kipu paheni, kun lääkkeen vaikutus loppui. Hän jatkoi, että tarvitset paremmat kipulääkkeet. Niinpä sovimme, että rupean ottamaan jo edellisenä päivänä ortopedilta saamani, kipukynnystä nostavan lääkkeen, Noritrenin, lisäksi pitkävaikutteista, vahvaa opiaattia, Targiniq 10/5 mg. Ja tietysti lisäksi Burana ja Panadol/Panacod. Lisäsin vielä itse kalsiumin ja D-vitamiinin joukkoon. Ja jatkoin kipupäiväkirjan pitämistä (ks. ao kuva).
Targiniq alkoi kunnolla vaikuttaa vasta kolmen päivän jälkeen. Aloin nukkua paremmin ja aamupäivät muuttuivat kivuttomiksi. Targiniq teki minusta entistäkin herkemmän. Itkin sitä, miksi en saanut tällaista apua heti kolmannella viikolla leikkauksesta. Ja aloin miettiä, miten moni kärsii tälläkin hetkellä kivuista, joita voisi hoitaa. Ortopedini vastaus siitä, ettei hän halua määrätä minulle kovempia kipulääkkeitä, vahvoja opiaatteja, koska niihin jää helposti koukkuun, kuulosti kummalliselta. Miksi näitä lääkkeitä on olemassa, jos niitä ei voi käyttää kovaan kipuun?
Pohdin myös sitä, miten moni kipupotilas ei jaksa tai pysty yksin taistelemaan tarvittavasta kivunlievityksestä. Minunkin kipuani lievitettiin liian vähän, liian pitkään. Tehokas ja välitön kivunlievitys estää parhaiten kipua kroonistumasta. Potilaan on vaikea taistella sen puolesta ollessaan itse uupunut ja epätoivoinen. Jokaisella pitäisi olla oma tukihenkilö, joka alkaa konkreettisesti auttaa, mikäli potilas ei saa tarvittavaa apua. Minunkin mieheni olisi voinut soittaa ortopedilleni ja kertoa, miten vaikea tilanteeni todella oli. Meille kummallekaan ei vaan tullut mieleen, että hän voisi ottaa ohjat käsiinsä. Olinhan tottunut hoitamaan itse omat asiani. Jälkikäteen ajateltuna, se olisi todennäköisesti nopeuttanut avunsaantiani, koska en jaksanut yksin todistella ortopedille kipujani tarpeeksi painokkaasti. Ja lääkäreissäkin on eroja – osa oikeasti kuuntele, osa ei.
Ehkä tällaisiin laajoihin leikkauksiin voisi liittää automaattisesti kipulääkärin yhteydenoton esim kolmen-neljän viikon jälkeen leikkauksesta? Tai kipukyselyn, jonka tulos tarvittaessa käynnistäisi kipulääkärin yhteydenoton? Minulle lähetettiin kyselyitä leikkauksen jälkeen, mutta kivusta ei kyselty enää kolmannella viikolla. Kahdella ensimmäisellä viikolla kipuni olivat vielä normaaleja leikkauksen jälkeisiä kipuja, joita olin kokenut monta kertaa aiemmin. Kun kivut pitkittyvät, kyselyjä ei enää tullut. Kovan, pitkittyneen kivun kokeneena ymmärrän, miten kipu invalidisoi ja heikentää rajusti elämänlaatua.
Tein fyssarin määräämiä, uusia harjoitteita aamupäivisin, iltapäivällä kivut estivät treenaamisen. Leikatun jalan säären ympärysmitta oli 30 cm, joka oli vain 2,5 cm vähemmän kuin terveen jalan säären mitta. Yllättävän vähän sääri kutistui kuuden viikon aikana. Ehkä se johtui siitä, että olin noudattanut säännöllisen epäsäännöllisesti sairaalasta saamiani jalannosto-ohjeita kolmannesta viikosta lähtien.